Koulukiusaamista yms (arkistosta 29.9.2010)

Katsoin Liviltä dokkarin edellispäivä koulukiusaamisesta, ja rupesin vaihteeksi miettimään oikeastaan koko kouluaikaani. Ei ollut ihan älyttömän helppoa aikaa, mutta onneksi aika kultaa muistot. Ala-aste on jäänyt jostain syystä kokonaan pimentoon. En muista sieltä kuin muutaman jutun. En tiedä kuinka paljon olen näistä asioista puhunut aikaisemmin, mutta ehkä pitää nostaa kissa pöydälle :)

En usko että harmittaa suuresti se, että koko ala-aste on jäänyt pois muistista. Se ei ollut todellakaan nimittäin äärettömän hubaisaa aikaa. Onneksi nykyään edes yritetään tehdä asioille jotain. Siis esimerkiksi opettajien edes jonkin sortin kouluttamiset tai koulutusiltamat tai vastaavanlaiset. Koulukiusaaminen kun voi olla hyvin pientäkin, eikä näistä asioista opettajille juurikaan puhuta.

Erilaista nuorta on helppo kiusata. Kun muutkin sitä tekee. Helppohan siihen nimittelyyn on lähteä. Kun olisikin jäänyt siihen. “Paras kaverini” ala-asteella piti minua nyrkkeilysäkkinä, ja hänen mielestään oli parasta ikinä hakata ihan innolla käsiäni, ja muutenkin koko ylävartaloa. Ehkä se ei hänestä tuntunut miltään, mutta en itse oikein lämmennyt ideaan. Eikä mennyt perille, että se ei ollut kivaa. Mutta kun ei ollut muita kavereita, niin ei hirveästi ollut vaihtoehtoa. Sitä sitten vaan tuli kestettyä. Hän ei sentään nimitellyt ja haukkunut. Ehkä se oli parempi vaihtoehto.

Tuntui siltä, että kaikki muut taas pääsivät vauhtiin sen nimittelyn ja haukkumisen kanssa. Mitä siihen sitten voi tehdä. Vetäytyä kuoreen. Olen ollut aika hiljaista tyyppiä koko ala-asteen. Siis onhan ala-asteen aikana ollut niitä tähtihetkiäkin, mutta en muista juurikaan mitään niistä. Se on ihan kummallista. Minkä takia hyvät muistot jää pois, ja pahat jää kummittelemaan johonkin takaraivoon.

Kuudennella luokalla muutettiin toiseen kaupunginosaan, ja hetken jo toivoin, että tämä kaikki olisi jäänyt pois. Mutta tietysti uusi lapsi koulussa kesken lukukauden, ja edelleen siis samassa kaupungissa, jossa ilmeisesti kaikki koulukiusaajat pitävät yhteyttä toisiinsa, ei ollut helppoa sekään. Koulu vaihtui, jutut säilyi. Koulukiusaajani olivat nokkimisjärjestyksessä kärkipäätä. Lähes kaikki olivat jotain urheilijoita, kauniita ja komeita, hyviä koulussa, kaikkien suosiossa. Paitsi minun. Olen osan näiden ihmisten kanssa nykyään väleissä, ja kun olen asiasta sanonut, he eivät muista asioita.

Ehkä he eivät vaan muista sellaista. Koska eihän siinä ole ollut mitään erityistä. Pidetään vähän hauskaa toisen kustannuksella. Sitähän se on. Ei pieni pilkka pahaa tee. Kuudennella luokalla ei enää onneksi ollut hakkaajakaveria, mutta eipä siinä vaiheessa ollut sitten mitään muutakaan. Saman kadun varrelta kuitenkin löytyi pikkuveljen luokalta erittäin mahtava perhe, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa. Mutta ei koulussa, lähinnä koulun jälkeen. Edelleen olen erittäin hyvissä väleissä heidän kanssa, ja olen erittäin kiitollinen, että he ovat olleet tukena. Ei välttämättä vielä tuossa vaiheessa, vaan muutama vuosi sen jälkeen.

Yläasteelle siirtyminen oli taas oma haasteensa. Uusi koulu, uudet ihmiset, uudet kiusaajat. Edelleen se sama lössi tuntuu toisensa tuntevan, ja samat vanhat vitsit edelleen pyörivät maisemissa. Siis pientä haukkumista, kiusaamista ja asioiden vääntämistä. Tässä vaiheessa kiusaaminen sai taas uuden käänteen, ja siihen tuli pieni ilkivalta ja lätkimiset ja lyömiset. Mutta tässä vaiheessa sitten jo sain tehtyä asialle jotain. Luulen että taisin olla yhdeksännellä, kun vihdoin sain tarpeekseni, menin koulun rehtorille puhumaan asiasta. Opettajathan eivät olleet huomanneet mitään. Mikä on ihan uskomatonta, koska tätä kiusaamista ei todellakaan mitenkään oltu peitelty. Ja olin siitä osalle opettajistakin jo sanonut tai vihjannut tai jotain siihen suuntaan. Edelleenkään, näistä asioista ei ole ollut helppo puhua, ja sen ikäisenä kun sitä pitää jo muutenkin hylkiönä, niin ei ole senkään verta sitten uskaltanut puhua. Jos vaikka kiusaajat siitä suuttuvat ja muuttavat sen pahempaan suuntaan.

Istuttiin alas näiden hakkaajien kanssa, heidän perheet ja oma perhe paikan päällä. Saatiin jotenkin hommat keskusteltua. Sen jälkeen se lätkiminen ja ilkivalta loppui, tai ainakin väheni niin pieneen, ettei se ollut enää ongelma. Kaipa sitä sitten jo alkoi ihmiset olemaan sen verran vanhempia, että semmonen pieni nälviminen jäi pois. Mutta eihän se siinä sitten vielä ollut. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Olen aina yrittänyt jättää ne haukkumiset yms. pois mielestä, ja olla välittämättä, mutta vaikka kuinka yrittää esittää ettei kuule, niin se silti tuntuu pahalta. Eikä sitä kukaan osaa sanoa että miltä. Miksi se heitä kiinnostaa, mitä joku muu tuntee. Yläasteella minulla oli muutama hyvä kaveri, jotka kai tiesivät aika hyvin missä mennään, he olivat myös jonkin näköisen koulukiusaamisen kohteena. Helppo siinä vaiheessa pitää yhtä, kun sitten sitä saa kestää kaikki.

Yläaste saatiin vihdoin alta pois, ja sitten oli aika siirtyä toisen asteen opintoihin. Edelleen jatkui nälviminen ja nimittely. Nämä ihmiset vaan eivät osaa kasvaa aikuisiksi. Mutta tässä vaiheessa alkoi olemaan jo sellainen hälläväliä asenne, ettei mitään järkeä. Ja mikä tässä oli kaikkein hauskinta, aina kun jollain näistä pahimmista nimittelijöistä oli jotain ongelmia tietokoneen, kouluasioiden yms. kanssa, he pyysivät minulta apua. Ja minähän idioottina olin auttamassa. Jos vaikka nimittely loppuisi jos olisin heille ystävällinen. Näin ei kuitenkaan ollut. Kauppiksen toiselle luokalle asti jatkui ihan hillitön nimittely. Ja siinä vaiheessa sain siitä ihan totaalisen tarpeekseni.

Siinä sitten tapahtui paljon muitakin asioita, ja muutin asumaan omaan kämppääni, vaikkakin tosin siis Papan yläkertaan, mutta joka tapauksessa, se oli ihan ensimmäinen oma asuntoni. Ei mikään kummonen, mutta kuitenkin oma paikka, jossa sain olla ihan rauhassa. Miettiä asioita keskenäni.

Joskus siinä toisen luokan puolivälillä päätin olla rohkea, ja heitin sen hetkiselle parhaalle kaverilleni pallon. Ei nyt kauhean kirjaimellisesti, mutta meinasin että hän selviää asiasta. Kerroin hänelle olevani homo. No sehän oli ihan viimeinen tikki. Kaverini ei osannut pitää nokkaansa ummessa, ja se räjähti niin pahasti käsiin koko homma, että olin ihan pohjalla koko toisen vuoden kevään ajan.

Kesällä onneksi koulu loppui ja pääsin töihin. En tiedä mitä siinä kesän aikana sitten kävi, koska sain jostain ihan järkyttävän puhdin päälle. Lievällä kiukulla mentiin viimeinen vuosi koulusta. Tässä vaiheessa minulla oli muutama kaveri, kumpikaan ei jostain syystä asiasta ollut kuullut. Jostain syystä kiusaaminen oli loppunut siihen. Viimeinen vuosi koulusta meni lähes tulkoon ilman minkäänlaisia ongelmia. Tai kiusaamista tai mitään. Ehkä uskalsin jo siinä vaiheessa vähän sanoa vastaan. Jotenkin uskalsin astua ulos omasta kuorestani. Ehkä sitä vaan aina pelkää niin paljon että mitä muut ovat mieltä.

Vaikea sanoa..

Toisaalta olen äärettömän onnellinen, että asiat ovat menneet juuri näin. Muutenhan en olisi tässä vaiheessa elämääni. Teen niitä töitä, joista tykkään. Elämä on muutenkin mallillaan. Lottovoittoa tietysti kovin odottelen, mutta ilmankin pärjää. Jos en olisi ollut koulukiusattu, olisin varmasti ihan idiootti. Tai en tiedä. En varmasti ainakaan ajattelisi näin. Se kasvattaa. Tosin olisi voinut kasvattaa vähän vähemmällä kiukulla. Koska aina välillä tulee niitä hetkiä, että tuijottaa tyhjään ja miettii miltä tuntui seistä yksin sateessa koulun pihalla ja miettiä että miksi kukaan ei halua leikkiä minun kanssa.

Siinäpä sitä miettimistä. Jos ihmettelet joskus kun tuijotan tyhjään sateeseen, tiedät että mitä mietin.

Välillä edelleen kun kävelen jostain nuorisojoukon läpi, mietin että mitä sieltä mahtaa tulla kommenttia. Ja siis kakarathan ovat kakaroita, ja edelleen tulee ties mitä nimittelyjä. Johtunee tietyistä asioista, mutta minähän en rupea muuttamaan vaatetustyyliäni sen takia että joku kakara homottelee. Olen juuri sellainen kuin olen, ja jos ei kelpaa, niin se ei ole mun ongelmani.