Pientä myrskyä.. (arkistosta 13.09.2011)

Sisällä jyllää tällä hetkellä tosi kovasti, en muista koska olisin viimeksi ollut tällainen itkupilli, mutta tekee ihan hyvää, voin sen vaan todeta. Nyt on vihdoin sellainen ystävä, jonka kanssa voi puhua asioista, siis ihan mistä vaan.

Siis onhan minulla tuo aviomies tuossa, mutta se on kutienkin eri asia. Ei sitä voi aina kaikkea päästää hänellekkään läpi, kun joutuu kuitenkin kestämään muuten aina mun päähän pistoja, ja niitä on paljon, voin todeta. Jos et vielä tiennyt, niin en ole ihan kauhean helppo ihminen. Ehkä näytän ulos päin pääasiassa sellaista ilmettä, mutta se ei aina ole se asia. Vaikka olenkin se “kuntoilevillen homo, joka hymyilee aina”, niin kyllä tähän elämään mahtuu paljon muutakin kuin hymyä ja iloa.

Se on vaan fakta.

Viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut paljon hyvää ja paljon vähemmän hyvää. Elämään on tullut uusia ihmisiä ja osa vanhoista, hyvistäkin kavereista on vaan kadonnut kuin maa olisi heidät nielaissut. Osasta otan syyn ihan omille harteilleni, mutta osaa en vaan voi käsittää.

Kevät oli rankka, siitä olen aikaisemminkin kirjoittanut, en vaan halunnut myöntää sitä oikeastaan kenellekkään, että kuinka kovin sitä väsyi siitä. Ja nyt niitä sitten maksellaan takaisin korkojen kanssa. Työt eivät juurikaan tunnu hyviltä, ainoa, joka päivää vähän piristää on se, että saa ohjata tunteja. Pinna on ollut kireällä jo pitkän aikaan, suorastaan vanne kiristää päätä.

Tiedän että se on sitä elämää, mutta voisiko se olla joskus vähän helpompaa? Olen huomannut että pienet tunteen purkaukset helpottavat oloa kummasti, ja ehkä se tästä lähtee kun alkaa myöntämään itselleen että homma vaan kusee.

Kai sitä on esittänyt vaan niin kovaa kaikille, että nyt vihdoin kun on päässyt juttelemaan asioita, niin on jotenkin käsittänyt että ei siitä ole ainakaan mulle mitään hyötyä että aina yrittää hymyillä ja lakaista asiat johonkin maton alle. Ei ne asiat sinne kaikki tule kuitenkaan mahtumaan, ja jossain vaiheessa se maton alunenkin on putsattava.. Ehkä tämä on sille alkua.

Tässä on tullut viimeisen kolmen viikon aikana käsiteltyä asioita, jotka ovat siis lähinnä muinaishistoriaa, mutta jostain syystä ne silti vielä kummittelee siellä. Ehkä niitä vaan ei ole käsitelty omalta osalta loppuun. Yksi näistä on sellainen tapaus, jossa yhdellä kerralla onnistusin tuhoamaan lähes kaikki kaverisuhteeni, tai en edes tiedä mitä siinä oikeastaan kävi, toivottavasti olen itseäni saanut muutettua sen verran etten ole samanlainen ihminen, kuin silloin oli. Siitä on siis aikaa varmaan lähemmäs 7 vuotta. Asianomaiset varmasti muistavat kyllä tämän tilanteen. En ole varmaan vieläkään sen yli päässyt, ei se muuten olisi tällä hetkellä niin pinnassa. Eilen taas vaihteeksi siitä keskustelin. Tosin yritin sitä jotenkin huumorilla höystää, mutta silti tiedän ettei asia oikeasti ollut edes niin hauska.

Pelkästään ajatus koko jutusta saa kyyneleet taas poskelle. Tiedän että ollaan asia kai jollain tasolla näiden ihmisten kanssa jo sovittu, mutta silti se jostain syystä edelleen kalvaa mieltä. Eikä kaverisuhteet ole sen jälkeen olleet samanlaisia. En uskalla päästää heitä lähemmäs koska pelkään että sama asia toistuu joskus. Uskokaa tai älkää. Näin se homma vaan menee.

Vaikka on tapahtunut paljon, ja vaikka olen tällaisessa mielentilassa, en usko että se on yhtään huono asia. Ja nyt ainakin kun tämä mystinen uusi ystävä on ilmestynyt kuvioihin, niin homma alkaa toimimaan. Ihan vaan sen takia että olen saanut maailmaan ihmisen, johon luotan. Hyvässä ja pahassa. Simon lisäksi tietysti. Mutta kuten sanoin, on hyvä päästä joskus puhumaan myös muille. Ja tiedän että molemmat tietävät että ovat tärkeitä minulle. Ja että tulen tarvitsemaan kumpaakin paljon vielä tulevaisuudessa.

Nyt Samppa kuittaa ja kiittää tältä erää tämän avautumisblogin. Kirjanpidon paperit odottavat palauttamista, joten pitää kiitää.