MGF2013 – kisa on alkanut (arkistosta 04.06.2013)

Noniin, nyt se on alkanut. Jaa mikä? Valmistautuminen tähän mennessä jännittävimpään kisaan ja tapahtumaan elämässäni. Kaikkea sitä on tullut tehtyä, mutta tätä en kyllä ole ennen tehnyt..
Aloitetaanko alusta? Olen siis Samuli, 30 vuotias ohjelmistosuunnittelija Salosta. Olet ehkä saattanut nimen kuulla jo muissakin yhteyksissä, esimerkiksi ryhmäliikunnasta ja etrnkin Zumban ohjaamisesta.
Olen aina ollut vähän erilainen tapaus, mutta oikeastaan elämä nykyisellään alkoi siinä 18 ikävuoden kummallakin puolella. Vähän riippuu että miltä kantilta tätä hommaa katselee. Ehkä sanonta “epäsosiaalinen hylkiö” kuulostaa melkoisen raa’alta, mutta näin entinen liikunnanopettajani minua kuvaili kun tapasi nykyisen minäni, ja vertasi sitä kauppiksen ykkösvuoden opiskelijaan. Todellakin siis jotain oli päässyt tapahtumaan.
Olen ollut koulukiusattu, mutta olen päässyt siinä helpolla, jos vertaa sitä muihin. En tiedä kannattaako kuitenkaan verrata sitä, koska jokainen kokee ne asiat hyvin yksilöllisesti, eikä kenellekkään se ole helppoa. Kirjoitin tarinani lyhykäisyydessään “Kaikki muuttuu paremmaksi” -kirjaan yhtenä tarinana. Siihen kuitenkin tarina on tullut melkoisen lyhykäisyydessään. Varmasti jokaisella oman identiteetin kanssa taistelevalla tai taistelleella on omia vastaavia kokemuksia. Elämä on heitellyt, mutta myös antanut paljon.
Kuitenkin tuolloin päätin tehdä jotain, mitä olin miettinyt paljon, ja pelkäsin — osittain ihan turhaan. Nimittäin kaapista ulos tulemista. Sain vihdoin olla ihan oma itseni, jopa julkisesti. Ei se ollut ihan niin yksinkertaista silloin, mutta tulipahan tehtyä. Elettiin jänniä hetkiä, ja mietittiin, että hyväksyykö kaikki minut. Silloin se oli todella tärkeää. Ehkä osittain siitä pakkomielteenä edelleenkin välillä kaikkien miellyttämiseen on jäänyt jonkinlainen neuroosi. Onneksi se on karsiutunut viime vuosina aika rankalla kädellä pois. Kokemuksien ja ikävuosien takia. Välillä miettii, että minkä takia ei ole tullut tehtyä tätä jo aikaisemmin, mutta ei ole vaan tajunnut..
Hypätään ajassa paljon eteenpäin, jos nämä asiat jää kiinnostamaan, kysy ihmeessä lisää, tai selaa aikaisempia blogeja, siellä on asioita käsitelty paljon. Pari vuotta sitten syksyllä kävin kaikki asiat läpi parhaan ystäväni kanssa, ja aika avoimesti kirjoitin niistä. Huomaa, kuinka alhaalta sitä pitää koukata tajutakseen olevansa oikeasti onnekas.
Pari vuotta sitten elokuussa päätin mieheni kanssa, että ehkä on aika sanoa “tahdon” ennen kuin sekin oikeus meiltä viedään. Ollaan siis rekisteröityneessä parisuhteessa. Muutama kirosana tuosta nimihirviöstä olisi kohdallaan, mutta kavereiden kesken olen siis naimisissa. Kirkkohäitä en edes halua, mutta olisihan se miehekästä kutsua sitä myös virallisesti avioliitoksi. Sitähän se on. Kymmenen vuotta ollaan yhdessä elämää tallustettu, ja meillä ei muka ole oikeutta siihen. Minulle se on lähinnä periaatekysymys, toisille paljon enemmän.
Tämän kevään aikana olen tapellut itseni kanssa vahvasti siitä, haenko vaiko enkö hae Mr Gay Finlandiin, ja kuitenkin itseni kanssa päätin sitten hakea. Ja siellä ollaan. Paljon kysellään että miksi? Haluan näyttää, että ei me olla kummallisia. Aivan totaalisen iloisena yllätyksenä huomasin, että meitä edustaa tänä vuonna täysin erilainen läjä ihmisiä, eri ammateista, eri taustoista. Kaikki kisaajat mukavia, ja tosi symppiksiä! Tiukka kilpailu on tulossa! Aivan loistavaa! Toivon vahvasti, että saadaan oma ääni kuuluviin. Muutenkin kuin kisassa. Kaikilla on hyvät lähtökohdat sekä omat syynsä lähteä mukaan!
Mitä haluan sanoa, on varmasti niin kliseistä ja jo kuultua, mutta asia on tärkeä sekä lähellä sydäntä. Miksi meidän pitää tulla ulos kaapista, tai lähinnä, miksi asiasta pitää tehdä niin iso. En usko, että uudesta kollegasta, koulukaverista tai ystäväpiirin tulokkaasta kysellään erikseen että mikä joku on miehiään (tai naisiaan), jos hän on selkeästi hetero. Miksi homoista tehdään numero? Sillä mennään miksi meidät on luotu, erilaisiksi. Onneksi maailmassa ei ole kahta Samulia, tämä planeetta ei selviäisi siitä häsäämisen määrästä! Eikä se olisi edes kivaa. Haluan olla minä, ainakin paras versio juuri minusta. Olethan sinäkin!
Haluan näyttää esimerkkiä kaikille että oma itsensä oleminen on ihan okei. Olen myös tavannut ihmisiä jotka ovat eri mieltä, mutta fuck them! Ei ole minulta pois, jos ei ole mun kanssa tekemisissä. Antaa olla omassa rauhassaan, kunnes kasvaa aikuiseksi. Olen myös huomannut, että ihmisten asenteet voivat muuttua, kun he huomaavat, että olen ihminen siinä missä hekin.
Tykkään neuloa, virkata, jumpata, tanssia.. Mutta haittaakse!? En pelkää myöskään ottaa ruuvimeisseliä käteen ja korjata rikkinäistä hyllyä, kaappia, ovea. Best of both worlds?
Olisiko tässä tarpeeksi näin ensimmäiseen päivään? Pidetään pöhinä yllä, ja järki kädessä! Älkää polttako itseänne auringossa ja muistakaa juoda!
Tsemppiä kaikille kisaajille mediahöykytykseen, olette ihania <3 ja kiitoksia kaikille tykkääjille, kavereille, työkavereille ja tietty Simolle, joka joutuu kestämään eniten :)
Nähdään!

 

Valintoja, valintoja.. (arkistosta 20.03.2013)

Kyllä se tuntuu taas olevan erittäin vaikea tämä elämä näin kaiken kannalta. Ei tiedä oikeasti mikä on hyvä itsensä kannalta, ja mitä oikeasti on vaan pakko tehdä, jotta pärjää. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että jätän tunnit kesäksi ja syksyksi kokonaan pois, mutta nyt sekin on unohdettu ajatus.

Toki, vähennän tunteja reilusti sen takia, että kroppa kestää tämän jatkuvan kidutuksen, mutta sen lisäksi myös, jotta voin antaa vähän enemmän päivätyölle aikaa. En usko, että siellä ihan osataan asiaa arvostaa, mutta se on oma visio asiasta. Rankkaa on ollut srkä tuntien osalta, että päivätyössä. Kai se jossain vaiheessa palkitsepalkitsee kaiken tämän repimisen. Toivottavasti.

Valtava väsymys on päällä, ja hengähdyshetkiä on ollut ihan liian vähän viimeisten kuukausien aikana. Olen ollut myös yllättävän paljon kipeänä, ja kroppakaan ei ole tykännyt itsestään vähään aikaan. Tuntuu, että palautumista ei tapahdu nimeksikään, ja sen aiheuttaa jatkuva stressaus. Kyllä se tästä.

En ole blogiakaan kirjoittanut pitkään aikaan, kun ei vaan ole ollut aikaa, tai mitään järkevää ulosantia. Tosin yritystä on ollut, mitään valmista ei kuitenkaan ole koskaan tullut. Ehkä nyt tulee.

Olen kotimatkalla tällä hetkellä. Illalla luvassa keskiviikon tavanomainen kropan kidutussessio. En voi sanoa että odotan sitä innoissani, mutta työt teen kunnialla kotiin joka tapauksessa. Alkukesän juoksemiset on unohdettava kropan nykyisestä kunnosta johtuen. Harmittaa, mutta pitää olla realistinen.

Muuttoa pitäisi suunnitella, se ei todellakaan vähennä stressiä. Tosin tiedän, että kun muutto on tehty, niin saadaan nauttia hienosta uudesta kodista täysin siemauksin. Sitä siis odotellessa.

Pelkoja ja pelkotiloja.. (arkistosta 16.11.2012)

Tämä kuuluu taas tähän listaan: ehkä ei niin oleellista tietoa minusta. Mutta silti aion kertoa koko jutun :)

Kaiken ei aina tarvitse olla niin asiallista, oleellista tai mitään muutakaan. Tämä kuuluu osittain siihen kastiin. Tulee olemaan enemmän syvällisempiäkin ajatuksia, mutta kuitenkin pääasiassa ei niinkään.

Satuin tänään törmäämään taas yhteen videoon, jonka tekijä on yksi bloggaajista, joita seuraan. Hänellä on paljon hyviä mielipiteitä, ja niistä aionkin kirjoitella tänään. Videon aihe oli homojen pelot. Niitähän löytyy. Muutama niistä oli mielestäni hyvinkin pitkälti samanlaisia, kuin mitä minulla on. Olen osasta niistä keskustellut jo aikaisemminkin, ja jopa ehkä kirjoittanutkin. Kertauksen vuoksi kirjoittelen niitä tähän.

Ensimmäinen asia on ikä. Se on sellainen hassu juttu. Minulla alkaa kolmekymmentä olla mittarissa pikku hiljaa, ja aika onkin mennyt todella nopeasti. Ei oikeasti edes ymmärrä. Joskus reilu kymmenen vuotta sitten olin sitä mieltä, etten tule koskaan näkemään sitä päivää.. Eihän homot elä niin pitkään. Noh, ikävä kyllä on pakko myöntää joskus olevansa väärässä. Ja kuinka ihanaa onkin olla joskus näinkin törkeästi väärässä :) Tykkään elämästäni, vaikka se onkin hirveää häsläämistä päivästä toiseen, ja ihan hillitöntä työmäärää. Toki, haluaisin mahdollisesti elämältäni jotain muuta kuin sitä ainaista painamista eteenpäin. Eli ensimmäinen pelkotila on siis siinä. Loppuun käsitelty ja kaikkea. Minusta ette ihan näin helpolla eroon pääse :) Toki voi olla myös ongelma siinä, että joskus silloin kauan sitten käsitys homojen elämäntavoista on ollut hyvin erilaiset, ja uskoin itsekin siihen stereotypiaan, jota telkkarista saattoi katsoa.. Ihme että normiksetkin uskoo niihin, jos sinisilmäinen nuori mies uskoo, vaikkei tiennyt vielä elämisestä mitään :)

Toinen mikä videossa kävi selväksi, on se, että kuinka vaikeaa sitä onkaan että homolla voi olla heteroita miespuolisia ystäviä. Se on todellakin yksi sellainen juttu, mitä en ole itsekkään oikein tajunnut vielä, ja olen siitäkin erittäin onnellinen, että olen todistanut sen vääräksi.

Minulla on ollut ja on edelleen kaksi erittäin hyvää heteroa miespuolista ystävää. Toisen kanssa ei ikävä kyllä kauheasti olla enää tekemisissä (hän bongasi itselleen naisen, ja jäi sitten vietetty aika kokonaan pois), ja toinen on paras ystäväni, jota en olisi ikinä uskonut löytäväni. En uskoisi, että meidän ystävyys edes toimisi, jos hän olisi meikäläisiä. Joten hyvä näin!

Vastoin kaikkia stereotypioita, ei me homot (kaikki) yritetä päästä jokaisen vastaantulevan pöksyihin, miksi edes yritettäisiin, en pysty sitä käsittämään. On aivan mahtava päästä vaihtamaan mielipiteitä ihan vaan normaalien jätkien kanssa. Vihaan sanaa normaali, mutta se toimii taas tässä yhteydessä hireän hyvin. Kyllä huomaa, kuinka paljon eroja löytyy minusta ja ystävästäni, vaikka ollaankin todella samankaltaisia monessa asiassa.

En nyt muista mitä muita aiheita siinä oli niistä peloista, mutta tuo hetero-mies-kaveri -asia on sellainen, joka on aina silloin tällöin pinnalla. En uskalla tai “uskalla” edes ystävystyä heteromiehen kanssa, koska pelkään että mitä hän miettii asiasta. Ja sitten kun pääsen siitä asiasta etten stressaa sitä, alan miettimään, että mitä muut meinaavat siitä. Ei minun kannalta, vaan tämän kaverin tai ystävän kantilta. Onneksi paras ystävä on opettanut sen, että hän ei ainakaan välitä siitä mitä muut ajattelevat. Heidän ongelmansahan se on.

Niin on. Fiksu mies!

On olemassa paljon muitakin asioita, jotka pitäisi vihdoin takoutua minun niskaani, jotta pystyisin vaan olemaan.. mutta koska olen totaalisen palikka tietyissä asioissa, se ei aina ole ihan niin helppoa kuin olettaa voisi.

Olen älyttömän väsynyt tällä hetkellä. Sekä henkisesti että fyysisesti, mutta koitan piilotella sitä mahdollisimman hyvin. Aina se vaan ei ole mahdollista. Tämä teille vaan tiedoksi, ettei sitten tule yllätyksenä. Odotan kovasti jo jumppataukoa, ja siinä samalla muutenkin vähän enemmän vapaa-aikaa. Siitä keskustelin jo viime blogissa. Harmittaa isosti, ettei vaan ole aikaa. Voisi vaikka ihan vaan viettää aikaa parhaan ystävän seurassa.

Taas tuntuu siltä, että mitä tahansa teen, sanon, yritän tai aloitan, teen väärin, huonosti ja totaalisen perseelleen. Tavoittelen liikaa täydellisyyttä, ja kun on muutenkin itsetunto todella alhaalla, se ei ole ollenkaan tehokas asia. Harmittaa ihan valtavasti. Ja pienikin takaisku tuntuu todella pahalta. Se on pelottavaa se. Onneksi kautta on enää niin vähän jäljellä. Tästä selvitään kyllä!

Teen itse paljon töitä, mutta silti stressaan muiden jaksamisesta. Olen huomannut kuinka kamala on olla huolissaan muiden puolesta. Jaksamista kaikille teille ketkä painatte pitkää päivää! Muistakaa levätä myös välillä.

Nyt kiitän, kumarran ja kuittaan! Tänään pitäisi vielä pari tuntia jumppaa jaksaa vetästä, voi olla että illalla väsyttää aika valtavasti.

Homoleima (arkistosta 12.11.2011)

Siitä on hyvä lähteä puhumaan. Mikä se oikein on. Se varmaan johtuu isosti ennakkoluuloista sekä ihmisten tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä erilaisia asioita kohtaan.

Olen aina ollut erilainen. Toisaalta olen sitä mieltä, että erilaisuus on ollut valttikorttini aina, mutta toisaalta ehkä jopa häpeän itseäni. Voi olla että tulee yllätyksenä, mutta en ole ihan sinut itseni kanssa. En välttämättä tykkää siitä, että olen homo.

En vaihtaisi sitä tässä vaiheessa, mutta kyllä sitä on tullut välillä toivottua, että olisi saanut elää elämänsä heterona. En usko, että se olisi ollut yhtään helpompaa, ja todennäköisesti elämä näyttäisi ihan erilaiselta tällä hetkellä. Näin se menee.

Keskusteltiin aiheesta, ja sain keskustelukumppanit suorastaan ärsyyntymään, kun asiasta puhuin. Ihan kuin en hyväksyisi osaa itsestäni. Hyväksyn kyllä, en vaan voi 100% sanoa olevani ok sen kanssa. En vaan voi. Varmasti on olemassa muitakin samassa tilanteessa.

Mikä sen sitten aiheuttaa, että haluaisin olla jotain muuta? Yhteiskunnan paineet varmasti osittain. Toinen on se, että jos liikun jonkun miespuolisen henkilön kanssa, hänet aika helpolla leimataan homoksi. Se on väärin. Läheisin ystäväni ei ole homo, mutta koska hän liikkuu kanssani, hänen suuntautumistaan epäillään. Se on väärin. En halua asettaa ketään sellaiseen tilanteeseen. Ja koska se johtuu minusta, syytän itseäni. Sen takia miespuolisia kavereita ei juurikaan ole. Luulen, että leimautumisen pelko on niin suurta. Se on niin perseestä.

Leimautuminen on harmi kyllä vaan pieni osa sitä, mitä saan miettiä tai kokea. En tiedä, miksi on näin kova paikka, ettei niitä äijäkavereita vaan ole. En todellakaan tiedä. Mutta heitä vaan ei ole. Ja ne vähäisetkin sellaiset pelkäävät minua. Niinpä aikaa heidän kanssa ei tule vietettyä juurikaan. En mielestäni ole tehnyt heille mitään, joten en tiedä, että mistä ne pelkotilat tulevat.

Taas ollaan siinä tilassa, että olisiko asiat eri lailla jos en olisi homo. Vaikea sanoa, mutta sitä välillä vaan miettii.. Ehkä se oma itsensä hyväksyntä tulee täältä taas, kun saan itseni pönkitettyä takaisin töihin.

En tiedä mitä se vaatisi, että saa nämä fiilikset pois. Onko se sitten joku syyllisyydentunne, kun ei saa sitä vaimoa, lapsia, omakotitaloa, farmaria ja koiraa. Ehkä. Noh, vaimon sijaan löytyy aviomies. Farmarin tilalla Jazz. Koiran tilalla kolme kissaa. Vaikka ei mennä normien mukaan, niin olen onnellinen. Tosin hämmentynyt.

Nyt over and out..

Samppa on vähän väsy.. (arkistosta 30.10.2011)

Taas on blogin aika. Nyt on ihan selkeästi ollut jo pidemmän aikaan sellainen, että olen kirjoitellut paljonkin asioita blogiin. Toisaalta hyvä. Toisaalta ehkä ei. Haluan vaan että ympärillä olevat ihmiset ovat edes vähän kartalla siitä, mitä tapahtuu. Ihan vaan siksi, että kenellekkään ei tule yllätyksenä mitään.

Tässä on ollut pidemmän aikaa tosi vaikeaa. Se ei varmasti kellekkään enää ole yllätys. Toisaaalta, en anna ihan kauheasti näyttää sitä, kuinka pahalta oikeasti on tuntunut. Tunnit pyrin vetämään mahdollisimman hyvin vaikka oma fiilis olisi ihan mikä vaan. Saan kyllä virtaa tunneista, mutta tällä hetkellä sekään ei tunnu riittävän syyksi ohjata. Patterit on vaan ihan totaalisen tyhjät, enkä koe että mulla olisi enää mitään annettavaa.

En uskalla katsoa asiakkaisiin päin, koska pelkään jotain. Kyllä se tästä lähtee taas rullaamaan, uskon niin. Ainakin nyt kun apua on tiedossa. Ystävät ovat onneksi olemassa, ja vihdoin heidän avustuksella (ja painostuksella) olen saanut itselleni varattua ajan, jotta pääsen vähän keskustelemaan kaikesta.

Olen vaan väsynyt kaikkeen tällä hetkellä. Se ei auta asiaan yhtään, että ihmiset tulevat sanomaan että “mitä olen sanonut jo pitkän aikaan”. Ei se helpota oloa nyt. Kai mä tiedän itsekkin, että on tullut tehtyä liikaa töitä. Rasitettua itseään liikaa. Ei sitä halua myöntää. En ole sitä halunnut myöntää, olen vaan sanonut, että “kyllä se tästä helpottaa”. Mutta silti tiennyt, että ei todellakaan tule helpottamaan.

Täältä kaadutaan, kovaa ja korkealta. Onneksi tiedän että on olemassa tukiverkko, jonka varaan pystyn luottamaan. Ainakin toivon niin. Tämä menee vielä huonompaan suuntaan ennen kuin päästään takaisin jaloilleen. Pitäkää ihmiset huolta rakkaimmistanne! Tällaista ei itse tajua ennen kuin on liian myöhäistä.

Vääriä valintoja… (arkistosta 25.10.2011)

Elämä on näitä täynnä, en siis sano, etteikö olisi oikeitakin, mutta nyt on taas tämmönen fiilis. Saisiko sitä joskus edes yhden valinnan tehtyä, josta voi olla ylpeä ja miettiä, että teinpä nyt kyllä loistavan valinnan????

Se taitaa olla liikaa vaadittu. En tiedä, että miksi en vaan osaa sitä hommaa.. Tässä maksellaan nyt henkisen hyvinvoinnin kustannuksella edellistä isoa väärää valintaa, ja yritetään hommia korjata parhaan mukaan. Kämppäkin menee vaihtoon sen takia. Olen sen takia myös painanut töitä ihan liikaa, ja ystävyyssuhteet ovat koetuksella. Ja tietysti oma parisuhdekkin saa oman osansa tästä kaiken tämän paskan ohella.

Alun perin oli tarkoitus kirjoitella siitä, että kuinka onnellinen olen, että olen löytänyt rinnalleni mahtavan kumppanin. Siis kahdeksan vuotta sitten. Nyt viikonloppuna oli hääbileet, joissa siis juhlittiin parisuhteen rekisteröintiä, joka suoritettiin elokuussa. Juhlat olivat aivan mahtavat, ja oli ihana nähdä kaikki vieraat juhlimassa hyvillä mielin. Ainakin omasta näkökulmasta.

Tällä hetkellä fiilikset eivät ole ihan niin hyvät. Suunnitelmien uudelleensäädöt on hoidettu aika hyvin, ja asunto on ehkä jo kiikarissa. Mennään huomenna katsomaan sinne. Toivotaan, että saadaan sinne muuttaa.

Kaiken sen kakan alla kuitenkin kiehuu niin kovin. Ohjausinto on taas kadoksissa. Torstaina on viimeiset tunnit Paimiossa, ja lähden sieltä raskain sydämin, vaikka tällä hetkellä en yhtään haluaisi olla ihmisten edessä hymyilemässä, kun fiilis ei ole sellainen.

On sellainen olo, että maailma on kääntänyt selkänsä ja kuraa sataa kaatamalla. Tiedän, että kaikesta selviää. Tiedän todellakin sen, mutta pelkään omaa jaksamista todella kovin. Raha on rahaa, tiedän, ja tänä vuonna on pitänyt säätää todella paljon, että ollaan edes tähän asti selvitty.

Onneksi elämässä on niitä ihmisiä, joihin voin luottaa, jos tutuu siltä, että jalat lähtee alta. Simo ja Seppo ovat molemmat tärkeimmät heistä, mutta en halua kaikkea omaa taakkaa kaataa heidän niskaan, koska kaikilla on omat murheensa.

Seppo nosti mut takaisin jaloilleni, kun tipahdin polvilleni alkusyksystä. Edelleen olen hämilläni, että mitä olen tehnyt ansaitakseni hänenlaisen ihmisen maailmaan. En vaan osaa muuta sanoa, kuin että onneksi niin pääsi käymään. Siinä on ehkä suurin hyvä päätös sen jälkeen kun Simoon lähdin tutustumaan. Sitäkin mietin kauan silloin parikymppisenä, että voinko tehdä sen peliliikkeen. Onneksi siinä oli vähän huumorilla höystetty kunnon häsäämissäätö, ja sitä kautta päätöksen tekeminen vähän nopeutui. Onneksi olin Sulosten kanssa liikkeellä. En tiedä oltaisiinko Simon kanssa tässä jos niin ei olisi hommat mennyt. Nyt Seppoon tustuminen lähti ihan vitsiksi tarkoitetusta puhelusta. Onneksi tein sen, vaikka vähän jälkikäteen hävetti ja kadutti. Mutta onneksi tein sen kuitenkin.

Pitäisi alkaa valmlstautumaan seuraavaan tuntiin. Rankka päivä tiedossa ainakin näiden fiiliksien jälkeen. Tänään tekisi vaan mieli kadota maapallolta. Yritin tänään olla itkemättä, mutta vituiksihan sekin meni. Ehkä ei kannata edes yrittää sellaista.

Pientä myrskyä.. (arkistosta 13.09.2011)

Sisällä jyllää tällä hetkellä tosi kovasti, en muista koska olisin viimeksi ollut tällainen itkupilli, mutta tekee ihan hyvää, voin sen vaan todeta. Nyt on vihdoin sellainen ystävä, jonka kanssa voi puhua asioista, siis ihan mistä vaan.

Siis onhan minulla tuo aviomies tuossa, mutta se on kutienkin eri asia. Ei sitä voi aina kaikkea päästää hänellekkään läpi, kun joutuu kuitenkin kestämään muuten aina mun päähän pistoja, ja niitä on paljon, voin todeta. Jos et vielä tiennyt, niin en ole ihan kauhean helppo ihminen. Ehkä näytän ulos päin pääasiassa sellaista ilmettä, mutta se ei aina ole se asia. Vaikka olenkin se “kuntoilevillen homo, joka hymyilee aina”, niin kyllä tähän elämään mahtuu paljon muutakin kuin hymyä ja iloa.

Se on vaan fakta.

Viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut paljon hyvää ja paljon vähemmän hyvää. Elämään on tullut uusia ihmisiä ja osa vanhoista, hyvistäkin kavereista on vaan kadonnut kuin maa olisi heidät nielaissut. Osasta otan syyn ihan omille harteilleni, mutta osaa en vaan voi käsittää.

Kevät oli rankka, siitä olen aikaisemminkin kirjoittanut, en vaan halunnut myöntää sitä oikeastaan kenellekkään, että kuinka kovin sitä väsyi siitä. Ja nyt niitä sitten maksellaan takaisin korkojen kanssa. Työt eivät juurikaan tunnu hyviltä, ainoa, joka päivää vähän piristää on se, että saa ohjata tunteja. Pinna on ollut kireällä jo pitkän aikaan, suorastaan vanne kiristää päätä.

Tiedän että se on sitä elämää, mutta voisiko se olla joskus vähän helpompaa? Olen huomannut että pienet tunteen purkaukset helpottavat oloa kummasti, ja ehkä se tästä lähtee kun alkaa myöntämään itselleen että homma vaan kusee.

Kai sitä on esittänyt vaan niin kovaa kaikille, että nyt vihdoin kun on päässyt juttelemaan asioita, niin on jotenkin käsittänyt että ei siitä ole ainakaan mulle mitään hyötyä että aina yrittää hymyillä ja lakaista asiat johonkin maton alle. Ei ne asiat sinne kaikki tule kuitenkaan mahtumaan, ja jossain vaiheessa se maton alunenkin on putsattava.. Ehkä tämä on sille alkua.

Tässä on tullut viimeisen kolmen viikon aikana käsiteltyä asioita, jotka ovat siis lähinnä muinaishistoriaa, mutta jostain syystä ne silti vielä kummittelee siellä. Ehkä niitä vaan ei ole käsitelty omalta osalta loppuun. Yksi näistä on sellainen tapaus, jossa yhdellä kerralla onnistusin tuhoamaan lähes kaikki kaverisuhteeni, tai en edes tiedä mitä siinä oikeastaan kävi, toivottavasti olen itseäni saanut muutettua sen verran etten ole samanlainen ihminen, kuin silloin oli. Siitä on siis aikaa varmaan lähemmäs 7 vuotta. Asianomaiset varmasti muistavat kyllä tämän tilanteen. En ole varmaan vieläkään sen yli päässyt, ei se muuten olisi tällä hetkellä niin pinnassa. Eilen taas vaihteeksi siitä keskustelin. Tosin yritin sitä jotenkin huumorilla höystää, mutta silti tiedän ettei asia oikeasti ollut edes niin hauska.

Pelkästään ajatus koko jutusta saa kyyneleet taas poskelle. Tiedän että ollaan asia kai jollain tasolla näiden ihmisten kanssa jo sovittu, mutta silti se jostain syystä edelleen kalvaa mieltä. Eikä kaverisuhteet ole sen jälkeen olleet samanlaisia. En uskalla päästää heitä lähemmäs koska pelkään että sama asia toistuu joskus. Uskokaa tai älkää. Näin se homma vaan menee.

Vaikka on tapahtunut paljon, ja vaikka olen tällaisessa mielentilassa, en usko että se on yhtään huono asia. Ja nyt ainakin kun tämä mystinen uusi ystävä on ilmestynyt kuvioihin, niin homma alkaa toimimaan. Ihan vaan sen takia että olen saanut maailmaan ihmisen, johon luotan. Hyvässä ja pahassa. Simon lisäksi tietysti. Mutta kuten sanoin, on hyvä päästä joskus puhumaan myös muille. Ja tiedän että molemmat tietävät että ovat tärkeitä minulle. Ja että tulen tarvitsemaan kumpaakin paljon vielä tulevaisuudessa.

Nyt Samppa kuittaa ja kiittää tältä erää tämän avautumisblogin. Kirjanpidon paperit odottavat palauttamista, joten pitää kiitää.

Koulukiusaamista yms (arkistosta 29.9.2010)

Katsoin Liviltä dokkarin edellispäivä koulukiusaamisesta, ja rupesin vaihteeksi miettimään oikeastaan koko kouluaikaani. Ei ollut ihan älyttömän helppoa aikaa, mutta onneksi aika kultaa muistot. Ala-aste on jäänyt jostain syystä kokonaan pimentoon. En muista sieltä kuin muutaman jutun. En tiedä kuinka paljon olen näistä asioista puhunut aikaisemmin, mutta ehkä pitää nostaa kissa pöydälle :)

En usko että harmittaa suuresti se, että koko ala-aste on jäänyt pois muistista. Se ei ollut todellakaan nimittäin äärettömän hubaisaa aikaa. Onneksi nykyään edes yritetään tehdä asioille jotain. Siis esimerkiksi opettajien edes jonkin sortin kouluttamiset tai koulutusiltamat tai vastaavanlaiset. Koulukiusaaminen kun voi olla hyvin pientäkin, eikä näistä asioista opettajille juurikaan puhuta.

Erilaista nuorta on helppo kiusata. Kun muutkin sitä tekee. Helppohan siihen nimittelyyn on lähteä. Kun olisikin jäänyt siihen. “Paras kaverini” ala-asteella piti minua nyrkkeilysäkkinä, ja hänen mielestään oli parasta ikinä hakata ihan innolla käsiäni, ja muutenkin koko ylävartaloa. Ehkä se ei hänestä tuntunut miltään, mutta en itse oikein lämmennyt ideaan. Eikä mennyt perille, että se ei ollut kivaa. Mutta kun ei ollut muita kavereita, niin ei hirveästi ollut vaihtoehtoa. Sitä sitten vaan tuli kestettyä. Hän ei sentään nimitellyt ja haukkunut. Ehkä se oli parempi vaihtoehto.

Tuntui siltä, että kaikki muut taas pääsivät vauhtiin sen nimittelyn ja haukkumisen kanssa. Mitä siihen sitten voi tehdä. Vetäytyä kuoreen. Olen ollut aika hiljaista tyyppiä koko ala-asteen. Siis onhan ala-asteen aikana ollut niitä tähtihetkiäkin, mutta en muista juurikaan mitään niistä. Se on ihan kummallista. Minkä takia hyvät muistot jää pois, ja pahat jää kummittelemaan johonkin takaraivoon.

Kuudennella luokalla muutettiin toiseen kaupunginosaan, ja hetken jo toivoin, että tämä kaikki olisi jäänyt pois. Mutta tietysti uusi lapsi koulussa kesken lukukauden, ja edelleen siis samassa kaupungissa, jossa ilmeisesti kaikki koulukiusaajat pitävät yhteyttä toisiinsa, ei ollut helppoa sekään. Koulu vaihtui, jutut säilyi. Koulukiusaajani olivat nokkimisjärjestyksessä kärkipäätä. Lähes kaikki olivat jotain urheilijoita, kauniita ja komeita, hyviä koulussa, kaikkien suosiossa. Paitsi minun. Olen osan näiden ihmisten kanssa nykyään väleissä, ja kun olen asiasta sanonut, he eivät muista asioita.

Ehkä he eivät vaan muista sellaista. Koska eihän siinä ole ollut mitään erityistä. Pidetään vähän hauskaa toisen kustannuksella. Sitähän se on. Ei pieni pilkka pahaa tee. Kuudennella luokalla ei enää onneksi ollut hakkaajakaveria, mutta eipä siinä vaiheessa ollut sitten mitään muutakaan. Saman kadun varrelta kuitenkin löytyi pikkuveljen luokalta erittäin mahtava perhe, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa. Mutta ei koulussa, lähinnä koulun jälkeen. Edelleen olen erittäin hyvissä väleissä heidän kanssa, ja olen erittäin kiitollinen, että he ovat olleet tukena. Ei välttämättä vielä tuossa vaiheessa, vaan muutama vuosi sen jälkeen.

Yläasteelle siirtyminen oli taas oma haasteensa. Uusi koulu, uudet ihmiset, uudet kiusaajat. Edelleen se sama lössi tuntuu toisensa tuntevan, ja samat vanhat vitsit edelleen pyörivät maisemissa. Siis pientä haukkumista, kiusaamista ja asioiden vääntämistä. Tässä vaiheessa kiusaaminen sai taas uuden käänteen, ja siihen tuli pieni ilkivalta ja lätkimiset ja lyömiset. Mutta tässä vaiheessa sitten jo sain tehtyä asialle jotain. Luulen että taisin olla yhdeksännellä, kun vihdoin sain tarpeekseni, menin koulun rehtorille puhumaan asiasta. Opettajathan eivät olleet huomanneet mitään. Mikä on ihan uskomatonta, koska tätä kiusaamista ei todellakaan mitenkään oltu peitelty. Ja olin siitä osalle opettajistakin jo sanonut tai vihjannut tai jotain siihen suuntaan. Edelleenkään, näistä asioista ei ole ollut helppo puhua, ja sen ikäisenä kun sitä pitää jo muutenkin hylkiönä, niin ei ole senkään verta sitten uskaltanut puhua. Jos vaikka kiusaajat siitä suuttuvat ja muuttavat sen pahempaan suuntaan.

Istuttiin alas näiden hakkaajien kanssa, heidän perheet ja oma perhe paikan päällä. Saatiin jotenkin hommat keskusteltua. Sen jälkeen se lätkiminen ja ilkivalta loppui, tai ainakin väheni niin pieneen, ettei se ollut enää ongelma. Kaipa sitä sitten jo alkoi ihmiset olemaan sen verran vanhempia, että semmonen pieni nälviminen jäi pois. Mutta eihän se siinä sitten vielä ollut. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Olen aina yrittänyt jättää ne haukkumiset yms. pois mielestä, ja olla välittämättä, mutta vaikka kuinka yrittää esittää ettei kuule, niin se silti tuntuu pahalta. Eikä sitä kukaan osaa sanoa että miltä. Miksi se heitä kiinnostaa, mitä joku muu tuntee. Yläasteella minulla oli muutama hyvä kaveri, jotka kai tiesivät aika hyvin missä mennään, he olivat myös jonkin näköisen koulukiusaamisen kohteena. Helppo siinä vaiheessa pitää yhtä, kun sitten sitä saa kestää kaikki.

Yläaste saatiin vihdoin alta pois, ja sitten oli aika siirtyä toisen asteen opintoihin. Edelleen jatkui nälviminen ja nimittely. Nämä ihmiset vaan eivät osaa kasvaa aikuisiksi. Mutta tässä vaiheessa alkoi olemaan jo sellainen hälläväliä asenne, ettei mitään järkeä. Ja mikä tässä oli kaikkein hauskinta, aina kun jollain näistä pahimmista nimittelijöistä oli jotain ongelmia tietokoneen, kouluasioiden yms. kanssa, he pyysivät minulta apua. Ja minähän idioottina olin auttamassa. Jos vaikka nimittely loppuisi jos olisin heille ystävällinen. Näin ei kuitenkaan ollut. Kauppiksen toiselle luokalle asti jatkui ihan hillitön nimittely. Ja siinä vaiheessa sain siitä ihan totaalisen tarpeekseni.

Siinä sitten tapahtui paljon muitakin asioita, ja muutin asumaan omaan kämppääni, vaikkakin tosin siis Papan yläkertaan, mutta joka tapauksessa, se oli ihan ensimmäinen oma asuntoni. Ei mikään kummonen, mutta kuitenkin oma paikka, jossa sain olla ihan rauhassa. Miettiä asioita keskenäni.

Joskus siinä toisen luokan puolivälillä päätin olla rohkea, ja heitin sen hetkiselle parhaalle kaverilleni pallon. Ei nyt kauhean kirjaimellisesti, mutta meinasin että hän selviää asiasta. Kerroin hänelle olevani homo. No sehän oli ihan viimeinen tikki. Kaverini ei osannut pitää nokkaansa ummessa, ja se räjähti niin pahasti käsiin koko homma, että olin ihan pohjalla koko toisen vuoden kevään ajan.

Kesällä onneksi koulu loppui ja pääsin töihin. En tiedä mitä siinä kesän aikana sitten kävi, koska sain jostain ihan järkyttävän puhdin päälle. Lievällä kiukulla mentiin viimeinen vuosi koulusta. Tässä vaiheessa minulla oli muutama kaveri, kumpikaan ei jostain syystä asiasta ollut kuullut. Jostain syystä kiusaaminen oli loppunut siihen. Viimeinen vuosi koulusta meni lähes tulkoon ilman minkäänlaisia ongelmia. Tai kiusaamista tai mitään. Ehkä uskalsin jo siinä vaiheessa vähän sanoa vastaan. Jotenkin uskalsin astua ulos omasta kuorestani. Ehkä sitä vaan aina pelkää niin paljon että mitä muut ovat mieltä.

Vaikea sanoa..

Toisaalta olen äärettömän onnellinen, että asiat ovat menneet juuri näin. Muutenhan en olisi tässä vaiheessa elämääni. Teen niitä töitä, joista tykkään. Elämä on muutenkin mallillaan. Lottovoittoa tietysti kovin odottelen, mutta ilmankin pärjää. Jos en olisi ollut koulukiusattu, olisin varmasti ihan idiootti. Tai en tiedä. En varmasti ainakaan ajattelisi näin. Se kasvattaa. Tosin olisi voinut kasvattaa vähän vähemmällä kiukulla. Koska aina välillä tulee niitä hetkiä, että tuijottaa tyhjään ja miettii miltä tuntui seistä yksin sateessa koulun pihalla ja miettiä että miksi kukaan ei halua leikkiä minun kanssa.

Siinäpä sitä miettimistä. Jos ihmettelet joskus kun tuijotan tyhjään sateeseen, tiedät että mitä mietin.

Välillä edelleen kun kävelen jostain nuorisojoukon läpi, mietin että mitä sieltä mahtaa tulla kommenttia. Ja siis kakarathan ovat kakaroita, ja edelleen tulee ties mitä nimittelyjä. Johtunee tietyistä asioista, mutta minähän en rupea muuttamaan vaatetustyyliäni sen takia että joku kakara homottelee. Olen juuri sellainen kuin olen, ja jos ei kelpaa, niin se ei ole mun ongelmani.